I — SIHTEERIN HENKI
Sihteeri oli lähtenyt. Siitä ei ollut pienintäkään epäilystä.
Sihteeri oli lähtenyt johtajan sinänsä suhteellisen pienen, mutta sitäkin kohtalokkaamman julkaisupäivän kömmähdyksen jälkeen, ovet paukkuen.
Hänen nimensä poistettiin sähköpostilistalta, avaimet palautettiin, ja kahvikuppi vietiin pois henkilöstökeittiöstä jo seuraavana päivänä. Eikä siinä vielä kaikki. Hänen profiilikuvansa poistettiin yhtiön tietojärjestelmästä, eikä kukaan enää muistanut edes sitä kepeää tuoksua, jota hän tapasi kantaa mukanaan. Belle, millä lempinimellä konttorin henkilökunta sihteeriä tapasi kutsua, oli poissa. Lopullisesti, kuten hallinnon muistiossa kylmästi todettiin. Myöhempinä vuosina yhtiön käytävillä kulki monia sihteerejä, kukin omine kykyineen ja puutteineen, mutta heistä yksikään ei täyttänyt sitä tyhjää tilaa, jonka Belle oli jättänyt jälkeensä. Sillä missä toisilla oli järjestys, puuttui terä; ja missä toisilla oli nokkeluus, puuttui järjestys.
Pääjohtaja Frankensteiner Scrooge tiesi tämän paremmin kuin kukaan muu, sillä hän oli itse allekirjoittanut eroanomuksen. Hän ei kuitenkaan koskaan tunnustanut ääneen, että jokin hänessä oli samana päivänä myös itse eronnut. Nimittäin hänen kykynsä olla ihminen. Herra Scrooge oli mies, jonka sydäntä kaupunkilaiset kuvailivat kylmäksi. Hänestä itsestään se oli lähinnä järjestelykysymys. Hän piti etäisyyttä tyylillisenä valintana ja ihmisten lämpöä usein tarpeettomana häiriönä työn tarkalleen säädellylle rytmille.
Niin, sihteeri oli poissa. Ja jos joku kuvittelisi, että tämä kertomus voisi alkaa ilman tuota tosiasiaa, hän tietäköön, että kaikki, mitä seuraavaksi tapahtuu, perustuu siihen yhtä varmasti kuin yhtiön tilinpäätös nojautuu tappiolliseen vuosineljännekseen.
Oli joulukuun yhdeksästoista päivä.
Talvi puristi kaupunkia jääkylmään syleilyynsä. Sen sydämessä seisoi Close Watch Recordsin rakennus. Tuo kiviseinäinen äänitteiden valtakunta, jonka käytävillä menneiden hittien haamut vieläkin kuiskasivat, kuin pyytäen uutta painosta. Talo seisoi nyt äänettömänä ja kolkkona kuin sydän, josta ilo on karannut ja toivo unohtunut. Oli vuoden viimeinen työpäivä. Tai sellaiseksi sitä nimitettiin, vaikka henkilökunta näkyi rientäneen joululomalle tavallistakin aikaisemmin, ikään kuin itse joulun henki olisi tullut heidät varhain noutamaan. Eikä suinkaan aikonut palauttaa takaisin ennen loppiaista.
Rakennuksessa ei näkynyt ketään. Konttori lepäsi tyhjänä kuin orkesteri, jonka kaikki soittajat olivat poistuneet kesken ensimmäisen numeron. Hukkaan menivät herra Frankensteinerin kolme päivää - kolme pyhää työpäivää - jotka hän oli uhrautuvasti käyttänyt yhden ainoan, mutta sitäkin merkittävämmän tehtävän edestä: laatia soittolista illalla pidettäviä yhtiön pikkujouluja varten. Ja millainen valmis lista olikaan! Joka ikinen kappale oli huolella valittu, karsittu, poistettu ja palautettu. Mutta soittolistalla ei ollut yhtään joululaulua. Ei kulkusten kilinää, ei talvista säveltä, ei edes kuoron hennointa henkäystä. Lista oli kuin kirkas pakkaspäivä: jäinen ja tarkka, ilman ystävällistä lämpöä. "Mikään ei ole niin arvokasta kuin hyvä maku”, kuului pääjohtajan motto.
Pikkujouluihin ei siis saapuisi ketään muita. ”Ihan sama", murahti herra Frankensteiner Scrooge, jota toiset, jos kehtasivat, kutsuivat Frankiksi. Johtaja oli jäänyt yksin koko suureen taloon, istumaan konttorinsa mahonkisen työpöydän ääreen kuin majakka keskellä tyventä merta. Työpöytä, tuo raskas ja tahrainen todistaja menneistä julkaisuista, oli täynnä promokuvia, kuivuneita musteläikkiä ja unohtuneita unelmia. Se seisoi siinä kuin hautakivi hänen kunnianhimonsa yllä. Ja sen alla, jos oikein tarkasti kuunteli, saattoi melkein erottaa menestyksen viimeisten kaiunsointien vaimean kopinan.
Ovi narahti. Sisään astui Frankin sisarentytär. Hän kantoi mukanaan pientä laitetta, joka välkkyi ja piipitti kuin aikamme oikukas sähköinen vastine taskukellolle, ja hänen kätensä olivat tottuneet kirjoittamaan viestejä nopeammin kuin kirjeitä aikoinaan luettiin öljylampun valossa.
"Hyvää joulua, setä!" hän huudahti. "Joutavia", puuskahti Frank. "Joulu on vain mainoskampanjaa." Tyttö vastasi: "Ei, setä, vaan tunnetta. Joulun henkeä. Somekalibrointia! Minä voisin auttaa teitä saamaan sen trendiksi. Kuvitelkaa: hashtag #CloseWatchChristmas, ja joulualbumi on koko joulun listaykkönen. Te puhutte kameralle aidosti, ilman käsikirjoitusta. Siitä tulisi viraali!"
Frankin ilme olisi voinut jäädyttää virtaavankin veden. "Nuori neito", hän sanoi, "jos joulusta tulee viraali, minä toivon, että senkin voi rokottaa."
Sisarentytär huokaisi. "Setä, ette te voi elää ikuisesti offline."
"Minä aion yrittää!" jyrähti Frank ja palasi tietokoneelleen, joka oli kytketty verkkoon vain sitä varten, että hän voisi lähettää viestejä siitä, miten paljon verkkoa inhoaa. Neiti poistui, ovi sulkeutui, ja huoneeseen jäi pelkkä sähköinen hiljaisuus, sekin ladattuna ironialla.
Ei aikaakaan, kun ovelle koputettiin uudelleen. Sisään astui kaksi nuorta miestä. Heidän molempien kasvoilla oli hymy, joka oli koulutettu myymään, ja kummallakin laukussaan laitteet, jotka lupasivat tehdä lahjomisesta tehokasta liiketoimintaa. He olivat sukua niille kahdelle herrasmiehelle, jotka aikoinaan pyysivät köyhille lantteja, mutta nyt heidän asunsa oli siistimpi ja heidän puheensa muodollisempi. He puhuivat impaktista, skaalautuvuudesta ja kestävästä sijoituksesta niin sujuvasti, että kuka tahansa tunsi hetken ajan olevansa kirkossa.
”Hyvää iltaa, herra Scrooge", lausui ensimmäinen heistä. Hänen äänessään oli samaa raukeaa kohteliaisuutta mikä joskus kuuluu lääkärille. ”Edustamme GiveBit-startupia. Tulimme pitchaamaan erään sydämellisen mahdollisuuden. Uusi alustamme yhdistää lahjoittamisen ja bränditietoisuuden. Te lahjoitatte vähävaraisille, ja saatte näkyvyyttä sydämen muotoisella logolla. Me teemme hyväntekeväisyydestä helppoa. Mikromaksu kerrallaan, ja jokaisesta annetusta stream-sekunnista syntyy mahdollisuus tukea vähävaraisia sisällöntuottajia. Haluaisitteko te olla yksi perustajalahjoittajistamme? Tietenkin näkyvyydellä, joka kertoo, miten paljon hyvä mieli kannattaa?” Hän esitti kortin, jonka QR-koodi välkkyi kuin suvun vanhan vaakunan hopea.
Frank tuijotti miehiä ja nousi seisomaan. "Hyvät herrat, poistukaa, ennen kuin lahjoitan teidät itse Helvettiin." Miehet poistuivat hämmentyneinä, mutta tyytyväisinä: he olivat saaneet siitäkin sisällön someen.
Vaikka nämä kummalliset vierailut tuntuivatkin tulevan yhä moderneimmiksi, oli niissä sama vanha kaiku: maailma yritti tavalla tai toisella kertoa hänelle jotakin, mikä oli mennyt häneltä vuosiksi ohi. Frank jäi konttoriin yksin ja mutisi: "Hyväntekeväisyys on nykyään bisnes. Ennen vanhaan se oli vain vaivalloista." Hän palasi työpöytänsä ääreen.
Johtaja pyörähti tuolissaan ja kopautti sormillaan mahonkikantta, kuin olisi testannut sen kantokykyä. ”Hyväntekeväisyys”, hän mutisi, ”on nykyään silkkaa brändinrakennusta. Ja brändinrakennus on puhdasta matematiikkaa.” Hän jäi miettimään hetken. Pieni, ovela, lähes joulukinkun rasvan lailla kiiltävä ajatus liukui hänen mieleensä. ”Mutta eihän se tarkoita, etteikö hyväntekeväisyys voisi olla myös… kannattavaa.”
Frank nousi ylös, otti kolme ripeää askelta edestakaisin ja hieroi käsiään yhteen niin, että vaikutti siltä kuin hän olisi sytyttämässä tulitikulla uutta aikakautta. ”Lahjakortti!” hän huudahti. ”Nerokasta! Asiakas maksaa kaksikymmentä euroa ja ostaa kymmenen euron edestä yhtiön levyjä. Toinen kymppi menee… rahastoon.” Hän painotti viimeistä sanaa kuin olisi keksinyt uuden uskonnon. ”Rahastoon, jolla tuetaan Close Watch Recordsin lahjakkaita artisteja. Ja mikä parasta: jos asiakas haluaa lahjoittaa koko summan rahastoon, hän voi tuntea itsensä kovin yleväksi. Niin yleväksi, että ostaa kaksi lahjakorttia lisää.”
Johtaja nyökkäsi itselleen. Hän tunsi sen saman pienen, lämpimän paisteen rinnassaan, jonka toiset kokevat vain lahjoittaessaan jotakin vilpittömästi. ”Hyväntekeväisyyttäpä hyvinkin”, hän mumisi kihertäen. Hän istahti takaisin pöytänsä ääreen, tyytyväisenä kuin mies, joka oli onnistunut haarukoimaan samaan ideaan joulun hengen ja verovähennyksen.
Ennen joululomalle lähtöä johtajalla oli jäljellä vielä yksi tehtävä. Sellainen, jota ei voinut paeta edes joulun kynnyksellä: kirjoittaa lehdistötiedote ennen vuoden kääntymistä hautaansa. ”Vain yksi”, hän vakuutti itselleen, vaikka jokainen sormenjänne värisi vastenmielisyydestä, kuin ne olisivat halunneet paeta velvollisuuttaan. ”Lehdistötiedote! Kaikista maailman keksinnöistä juuri sellainen on keksitty vaivaamaan kunnollisia ihmisiä joulun alla. Missä on sihteerikin, kun häntä kaikkein eniten tarvitsisi.” Frank huokaisi syvään. Tiedote oli pakko kirjoittaa ja lähettää tänä iltana, muuten yhtiön kurssikäyrä kääntyisi entistäkin alavireisempään suuntaan.
Scrooge seisoi hetken ikkunan äärellä seuraten kaupungilla kiitävän Coca Cola-rekan kulkua ja kulautti yhdellä nopealla kädenliikkeellä alas lasin viskiä. Sitten hän palasi lehdistötiedotteen ääreen. Vielä kuluvan vuorokauden puolella Close Watch Records tulisi julkaisemaan kybersinglen verran viileän tyylikästä indierockia: ALL THE FLOWERS ja Morning Glow // January (NET-078). Tämä jos mikään oli pääjohtajan makuun. Loskan keskeltä pilkottava täydellinen helmi edusti juuri sitä lajia, jonka vuoksi Frank oli alalle aikanaan ryhtynyt: taiteellisesti tinkimätöntä ja, mikä tärkeintä, täysin kaupallisuudesta vapautettua. Mutta sitäkin enemmän musiikkia, joka hiveli kriitikkosieluja. Johtajan mielestä kaupallinen menestys oli usein pelkkä merkki siitä, että jossakin on tehty taiteellinen virhe. Kriitikot ymmärsivät, tai ainakin he kirjoittivat kuin olisivat ymmärtäneet, ja kollegat suitsuttivat Frankia vanhana mestarina, joka yhä jaksaa taistella hyvän maun puolesta. Se riitti hänelle. Se oli tärkeintä.
Singlen esittely sujui nopeasti, jopa kevyin mielin. Olihan se lämmin tuulahdus järkevyyttä muuten sekopäisen sesongin keskellä. Mutta seuraava julkaisu... ah, se oli painajainen.
Esittelyvuoroon tuli ylihuomenna kauppoihin ilmestyvä eri esittäjien joulukyberalbumi. Tuo markkinahenkisen sentimentaalisuuden kulminaatio, jonka pelkkä nimi sai hänen poskensa nykimään ja leukaperät kiristymään. Joululevy! Mikä loukkaus taiteen nimissä. Frankin mielestä joulumusiikki oli musiikin alhaisin muoto. Sokerikuorrutteinen kerros, jolla yritettiin peittää keskinkertaisuuden hapan maku.
Herra Scrooge vihasi joulua. Ei vain hiljaa mielessään tai kohteliaasti hymähtäen, kuten ihmiset yleensä vihaavat asioita, joita eivät voi välttää, vaan koko sielunsa voimalla, näyttävästi ja perusteellisesti. Hän inhosi kellojen kilinää, jota toiset pitivät ilon äänenä, mutta joka hänen korvissaan muistutti lähinnä pitkin lautasen pintaa vedetyn haarukan kirskunaa. Hän vihasi glögin tuoksua, joka tuntui leijailevan kaikkialle tahmean mainoskampanjan lailla. Mutta ennen kaikkea hän kammosi sitä sointuvaa valhetta, jota hän nimitti kaupalliseksi joulumusiikiksi. Tuota korvakäytävät tukkivaa äänisaastaa, joka naamioi itsensä hyväntuulisuudeksi. Joulumusiikkia vastenmielisempää hänelle oli ainoastaan räp. Jos Helvetti todellakin oli olemassa, Frank oli varma, että siellä soi vuorokaudet ympäriinsä Tonttujen jouluyö.
Juuri kun pääjohtaja oli kirjoittamassa tiedotteeseensa, että All The Flowersin single oli kaikki mitä levy-yhtiö loppuvuonna julkaisee, ovi narahti vienosti. Kuin uksi olisi itsekin epäröinyt, sopiiko joulun alla keskeyttää niin mahtava mies. Sisään astui hänen uskollinen työntekijänsä, nöyrä ja hyväntahtoinen Okku Kukkonen. Hattu käsissään, katse varovaisesti kumartuneena. Hänen asennossaan oli jotakin, joka muistutti Frankia vanhojen joulukirjojen pätevistä urhoollisista isistä. Frank oli olettanut Okun muiden mukana kiiruhtaneen etuajassa joululomalle.
”Herra Scrooge", hän aloitti, äänensä väristen kuin jäätynyt viulunkieli. ”Olisiko suotuisaa, jos minä saisin kopion tuosta uudesta joulualbumista? Pojallani Erikillä on perinnöksi saadut stereot, mutta ei yhtä ainutta äänilevyä. Internet-yhteyteen perheelläni ei ole varaa. Kirjastokin on poissa laskuista, sillä kirjastokortti on toiminut pakkasaamuina tuulilasin jääraappana, ja vuosien myötä kulunut käyttökelvottomaksi. Minulla ja pakkaamossa työskentelevällä vaimollani on niin pieni palkka, etteivät rahamme riitä edes kortin uusimiseen. Hyvä herra, olkaa armollinen. Pikku Erik ilahtuisi niin kovasti levystä.”
Frank käänsi päätään hitaasti, kuin jäätynyt sarana, jonka rasva on loppunut jo viime vuosikymmenellä. ”Levystä?” hän toisti, sylkäisten sanan kuin sitruunankuoren. ”Sinä pyydät minulta levyä? Sitä samaa kaupallista roskaa, jota kauppareissullakin joutuu pakosti kuuntelemaan?” Okku yritti hymyillä, toivon viimeiset säikeet äänessään. ”Se olisi joululahja, herra Scrooge.”
”Joululahja!” Frank parahti. ”Tiedätkö mitä joulu tekee ihmisille? Se saa heidät jakamaan asioita ilmaiseksi. Se on taloudellinen kulkutauti. Ja minä en levitä tartuntoja.” Okku nyökkäsi hiljaa ja poistui. Hänen takkinsa helma vilahti ovesta ulos kuin kynttilän liekki vedossa.
Frank jäi yksin, ja hänen katseensa osui pöydällä lojuvaan joulukokoelmaan. Hän nosti sen käsiinsä kuin jotakin myrkyllistä. Takakannen silmäily sai otsasuonen sykkimään kuin välkkyvä loisteputki. Frank tuijotti raitaluetteloa ja jähmettyi paikalleen. ”Ei helvetti.”
ERI ESITTÄJIÄ: ”KOVA PAKETTI” (kyberalbumi, HOP-012)
01. DINGLEDONS: Joulu Soi
02. BOYS FOREVER: Kadonnut Joulukortti
03. ERIK GOTLER: Tonttu Tulla Saa
04. DESIBELIUS: Pakkasukko
05. THE PHILATELISTS: Jouluna Lunta
06. JANNE POIKOLAINEN: On Joulu Tullut Taas
07. LOTUS GRINDLER: Joulusikermä
08. SATURN STREAM: Tuu Nyt Jo Kulta
09. KANGAROO GANG: Touhukas Joulu
10. THE BROWNLIGHT: Ei Joulumieltä Blues
11. LOST BORDER: Joulun Väri On Harmaa
12. ERIK & ESTOTTOMAT: Kylän Joulukellot Soi
13. HOT BENSON: Laatikko Laivaan
14. ACTION PEACE SNAKE: Nuuttipukki
Frank tuijotti listaa kuin lääkäri diagnoosia, jota ei haluaisi uskoa. ”Hot Benson... tietenkin", hän mutisi ivallisesti. ”Ne pyrkyrit kaupittelisivat vaikka isoäitinsä muistoesineet, jos jokin heidän tekeleistään vain trendaisi hetken TikTokissa. Ja yllätys yllätys, Desibelius. Mutta että myös Lotus Grindler!” Hän kohotti ääntään, ikään kuin puhuisi itse joulun hengelle. ”Joulusikermä! Undergroundin johtotähden mukanaolo läpikaupallisella joululevyllä on tikarin isku selkään. Joululevyllä! Maailma on menettänyt kaiken toivonsa. Ja järkensä.”
Frank luki lasittunein katsein toinen toistaan puistattavimpia laulujen nimiä, ja jokainen sana tuntui lyövän häntä kasvoille. ”Tällaista roskaa en julkaise koskaan!” hän jyrisi. ”Nimen perusteella korkeintaan raidan numero kymmenen. Ehkä. Mutta ensin täytyy varmistaa, ettei sekin sisällä kulkusia. Tai, vieläkin pahemmassa tapauksessa... jouluista huumoria.”
Hän nojautui taaksepäin, ja muistot rientivät hänen luokseen vankkoina ja voimakkaina, kuin vanhat levykannet ullakon hyllyltä. Ne ajat, jolloin hän vielä, vilpittömin mielin ja ainakin itselleen vakuuttaen, antoi joululle paikan katalogissaan. Silloin olivat kauppojen laarit täyttyneet Close Watch Recordsin levyistä, ja ihmiset ostivat näitä hänen mielestään harmittomia, lämpimiä kappaleita kuin nälkäiset leipää. Tilikirjat paisuivat, postilaatikot täyttyivät tilauskupongeista, ja aivan totta, rahaa virtasi hänen yrityksensä sivuille valtoimenaan.
Mutta kriitikot, nuo sanojen palkolliset, jotka eivät koskaan tunnu onnellisilta ennen kuin ovat jonkun toisen työn tahranneet pilkassaan, eivät säästäneet häntä. Eräänkin alan lehden otsikko kirkaisi: ”Kilisee, kilisee kassakoneet.” Ikään kuin koko toiminta olisi ollut vain kylmää, metallista helinää ilman inhimillistä lämmintä syytä. Toinen arvostelu oli vieläkin purevampi. Sen viereen asetellussa kuvassa Joulupukki kantoi valtavaa säkkiä, jonka kyljessä komeili dollarin symboli. Pukin kasvojen paikalle oli liimattu herra Frankensteiner Scroogen solariumin ruskettama naama, jonka viereisessä puhekuplassa seisoi suurin kirjaimin: ”Sain joulurahan.”
Herra Scrooge muisti, miten nuo rivit polttivat. Eivät siksi, että ne olisivat olleet valhetta, vaan siksi, että ne saivat hänet häpeämään sitä, mikä kerran oli tuntunut oikealta. Ja niin hän käänsi selkänsä joululle. Ei rahan tähden, vaan sen halveksunnan, jonka raha oli häneen leimannut. Nyt, kun tuo aika palasi hänen mieleensä, hän tunsi rinnassaan katkeransuloisen läikähdyksen. Ei kaipuuta myyntiluvuista, vaan niistä päivistä, jolloin hän vielä uskoi, että laulu voi pelastaa ihmisen. Vaikka se olisi kuinka huono tahansa.
Frank kakisti kurkkuaan ja otti uuden kulauksen skottilaista. Lehdistötiedote oli pakko kirjoittaa loppuun. Hän otti käteensä levyyn liimatun muistilapun ja kavahti. Vatsahapon lämmin aromi nousi hitaasti johtajan kurkkuun. Hän ei ollut uskoa silmiään. ”Luoja paratkoon!”
”Ihanaa joulun odotusta!!! <3 Tässä pomolle vielä pikku lisäys, toivottavasti ehdit laittaa pukinkonttiin. ;) Kokoelmalta lohkaistaan promosingle (PRO-043) joka ilmestyy tänään. Maistiainen pitkäsoitolta on BOYS FOREVER:in ”Kadonnut Joulukortti.” Kääntöpuolen eka ennen julkaisematon ralli on pikkutuhma ”Joulumuorin Yö”, jonka sanoituksen on kynäillyt puoliksi itse Joulu-Pekka Ouli. Mutta arvaas kuka biisin esittää? Tadaa! - firman ikioma OKKU KUKKONEN & NYYTTIPUKIT! <3 <3 <3
Vaan sitäpä et taidakaan tietää, kenen kappale alkujaan on ”Talviyö”, jonka CHERRY AND THE PEACEMAKERS esittää? No, sävelet ja sanat loihti jo joku aika sitten Kazakstanin oma poika Abai Qunanbaiuly (1845 - 1904). Klassikkoruno ”Zhelsiz Tunde Jaryq Ai”, mihin runopoika Janne rustasi käännöksen. <3 Samalla kertaa vielä kauppoihin ”Close Watch Classics volume 24” (POP-024) ja uudenvuodenaattona suoratoistoihin ”Close Watch, Vol. 24” (SPY-024), niin sittenpä on loppuvuosi kääritty kauniiseen lahjapaperiin ja vihoviimeisillekin tullut joulumieli. Jouluna perheet kokoontuvat yhteen, ja sinäkin, rakas Frank, saat jakaa nämä arvokkaat hetket läheistesi kanssa. <3 Sydämellistä joulua ja parempaa uutta vuotta pomo :) toivottaa sihteeri Linda-Lucia”
Tämä oli isku vasten johtajan kasvoja. Okku Kukkonen! Frank oli ajatellut Okun olevan pohjimmiltaan kunnon mies. Ei tarvita näköjään kuin pari minuuttia kuuluisuutta tarjolle, niin johan se nilkki juoksee viikset vipattaen yhtiön äänitysstudioon. Senkin Brutus! Mikäs siinä kuunnellessa Scroogen sinisilmäisesti lahjoittamaa levyä vaimon ja pojan kanssa glögiä siemaillen ja omaa lauluaan ihastellen. Arvatenkin varta vasten tätä nimenomaista hetkeä varten ostetulla hifi-laitteistolla. Ja mikä tuo toinenkin rallatus on, ”Talviyö”. Pyh, talvi. Ihan riittävän kylmä oli ulkona, ilman että siitä tarvitsi erikseen muistuttaa. Frank tunsi uusien vilunväreiden aallon ja puki ylleen villatakin.
Muistilappu oli pisara, joka katkaisi kamelin selän. Herra Scrooge veti viltin päälleen ja julisti ääneen: ”Tällainen saasta tulee poistaa yhtiön arkistoista ennen aamua. Näitä hirvityksiä kansa ei tule kuulemaan! Ei ikinä. Korkeintaan kuolleen ruumiini yli.”
Mutta illan pimeydessä - aivan siellä, mihin sähkövalo ei yllä - jokin muu oli toista mieltä.
Pääjohtaja kirjoitti viimeiset rivit lehdistötiedotteeseen, hehkutettuaan koko uutiskirjeen mitalta All The Flowersia loistavana vaihtoehtona jouluhömpötykselle. Kun viimeiset rivit paperissa olivat hyväksytyt, Frank kallistui nojatuoliin ja antoi unen laskeutua ylleen kuin pehmeän kaavun.
Sitten tapahtui se, mitä vanhat tarinat lupaavat ja joita arki harvoin toimittaa. Tietokoneen näytön kylmä valo välähti. Ei enää rutiininomaisena sinisenä, vaan oudosti elävänä, ja sen pinnalle piirtyivät kasvot. Ne eivät olleet pelkkä varjo tai heijastus. Ne olivat entisen sihteerin kasvot. Mutta kasvoissa oli jotain konemaista, kuin johtonippujen ja teräksen viivan yhdistelmää. Ne katselivat tyyneydellä, joka ei tuominnut eikä kysynyt.
”Herra Scrooge”, kasvot lausuivat, ”tänä yönä ei vieraile vain mennyt tai tuleva. Tänä yönä saapuvat ne kolme, joista olet kuullut vain tarinoita: menneisyyden muisto, nykyisyyden kuva ja tulevaisuuden varjo. Ja älä luule, että ne tulevat ilman konetta. Koneen henki, jonka me kerran herätimme, tahtoo kertoa sinulle, mitä olet ollut, mitä olet ja mitä voit vielä olla. Valmistaudu, sillä näytettävä on kaikki. Ei turhia koreiluja, vaan totuus, sellaisena kuin sen konekin kykenee lausumaan. Kun kello lyö yhdeksännen iskun, minä tulen.” Samassa kuului ääni, joka ei ollut ketjujen kalahdus, mutta sen nykyaikainen vastine. Huoneeseen laskeutui odotus, jonka jälkeen mikään ei voisi pysyä aivan ennallaan.
Johtaja käänsi selkänsä ja koetti teeskennellä, että kohtaus ei liikuttanut häntä lainkaan. ”Joutavia”, murahti herra Scrooge, kiskaisten viltin tiukemmin yli itsensä.
II — ENSIMMÄINEN KOLMESTA HENGESTÄ
Ilta laskeutui hiljaa Close Watch Recordsin ylle.
Rakennus, jossa päivisin kaikuivat puhelinten pirinä ja näppäimien nopeat, levottomat naputukset, oli nyt kietoutunut sellaiseen hiljaisuuteen, joka tuntui kuuntelevan itseään. Katuvalot heijastuivat lasiovista kuin himmeät haamut, ja jossain yläkerrassa ilmastointilaite yskäisi viimeisen henkäyksensä ennen pyhien taukoa.
Herra Scrooge heräsi ja hieroi silmiään. Hän yritti saada mieleensä sen mitä oli nähnyt. Hän koetti vähätellä näkemäänsä. Ja vaikka sydän ei aivan uskonut, järki päätti, että entisen sihteerin hahmo oli vain mielikuvituksen oikku. Frank kuiskasi itselleen, että kaiken täytyi olla vain unta. Lähetettyään lehdistötiedotteen hän aikoi sammuttaa tietokoneen ja lähteä kotiin. Jos koti sellaiseksi laskettiin - huone, jossa kahvinkeittimen valo paloi yötä päivää, jotta edes joku valvoisi hänen kanssaan.
Seinäkello alkoi lyödä. Ensin yksi isku, sitten toinen. Huoneessa ei tapahtunut mitään. Frank istui hiljaa ja kuunteli, laskien lyöntejä. Ja joka kerta, kun kello löi, hän puhui itselleen rauhoittavia lauseita: ”Joutavia. Se on vain kello, vanha kone. Ehkä viimeinen lasillinen oli liikaa, ehkä silmät ovat väsyneet.” Kolmas isku, neljäs. Hän pudisti päätään ja vakuutti itselleen, että mielikuvitus teki temppujaan. Viides isku, kuudes. Kuului ainoastaan tietokoneen tasainen hurina ja hänen oman sydämensä hermostunut tikitys. Seitsemäs isku. Kahdeksas. Frank kuiskasi, melkein hämillään ilmiölle: ”Sanoinhan minä, mielikuvitusta.” Sitten yhdeksäs isku kaikui, syvänä ja selvänä. Kun viimeinen kumaus vaimeni, hän istui yhä paikallaan ja ajatteli, että kaikki oli tosiaan ollut vain harhaa. Hän istui täristen ja koetti hiljaa saada sykkeen tasaantumaan. Sitten hän kuuli sen. Äänen.
Se ei ollut ovi, ei tuuli, vaan jonkinlainen rytmihäiriö maailmankaikkeuden sydämessä. Pieni narahtava ääni, jota seurasi pitkä, matala humina. Käytävästä kantautui omituinen kalke. Ei niin raskas kuin ketjujen laahaus, mutta riittävän metallinen herättämään muiston jostakin ikivanhasta varoituksesta. Se oli modernin maailman oma kahleiden ääni. Johtonippujen ja sähköisten sykäysten surina, joka kulki lattiaa pitkin aivan kuin näkymätön, koneellinen haamu olisi lähestynyt.
Frank kohotti katseensa. ”Luulin, että kaikki lähtivät jo", hän murahti, äänessä enemmän epävarmuutta kuin ärtymystä. ”Kaikki paitsi minä", vastasi ääni kynnykseltä. Ääni, jonka hän olisi tunnistanut vaikka unissaan. Frank nousi seisomaan. ”Ei, luoja... se ei voi olla totta.”
Oviaukossa seisoi hänen entinen sihteerinsä. Nainen, jonka järjestelmällisyys oli aikoinaan tehnyt Frankin kaoottisesta toimistosta lähestulkoon sivilisaation. Hänen varjonsa liikkui eri tahtiin kuin hänen askelensa, aivan kuin valo ei olisi tiennyt, mihin kohtaan sen olisi pitänyt pudota. Hänen olemuksessaan oli yhä tuo sama hillitty arvokkuus, mutta nyt hänen katseessaan oli jotain muutakin.
Sihteeri pysähtyi kynnykselle, ja hänen katseensa oli samaan aikaan lempeä ja päättäväinen. Sellainen on katse, kun ihminen aikoo ojentaa varoituksen, joka on sekä armollinen että loppuun asti kylmä. Kun sihteeri käänsi katseensa Frankiin, jokin hänen ilmeessään välähti ohimennen. Jokin vuosien takaa tuttu, jota Frank ei ollut antanut itselleen luvan muistaa. Ei kauan. Juuri sen verran, että mies ehti huomata sen, ja sydän tunsi pienen liikkeen, kuin jokin olisi nykäissyt sitä kevyesti hihasta. Frank huudahti: ”Oletko se sinä, sihteerini? Belle, siitä on... pitkä aika.”
”Hei, Frank”, harmaaseen huiviin kietoutunut sihteeri tyytyi toteamaan. Hän raahasi perässään valtavaa pölyistä konetta, kuin raskasta ketjua. Laite oli painava kuin katumus. Frank tuijotti sihteeriä ja etenkin merkillisen näköistä konetta, yrittäen samalla saada harhailevat ajatuksensa koottua yhteen. Lopulta hän sai kysyttyä: ”Mikä tuo on?”
”Et tunnista?” kysyi sihteeri, äänessään sekoitus säälivää huvittuneisuutta ja pientä voitonriemua. ”Se on Frankware. Yhtiön tekoälypohjainen avustaja.” Frank kurtisti kulmiaan. ”Pötyä”, hän naurahti hermostuneesti. ”Tuo ei ole Frankware. Minä tiedän sen. Minä nimittäin heitin sen rakkineen ulos ikkunasta! Olikin muuten melkoisen näyttävä ilmalento.”
”Ei, Frank", sanoi sihteeri hiljaa ja astui askeleen lähemmäs. ”Et heittänyt. Se oli ihan tavallinen pöytäkone. Sen mukana katosi firman kirjanpito. Muistat varmaan seuraavan vuoden veromätkyt. Ei, Frank. Tämä on todellinen Frankware. Sinun digitaalinen varjosi. Ja paljon muutakin.”
Sihteeri painoi käynnistysnappia. Kone heräsi humisten. Ei käynnistyen, vaan ikään kuin joku olisi puhaltanut siihen hengen. Valo ei syttynyt yhdestä pisteestä, vaan hiipi esiin kuin vanhan nuotion kekäleet, jotka eivät olleetkaan kuolleet. Kun ruutu lopulta kirkastui, sen pinnalla oli heijastus, joka ei seurannut Frankin eikä sihteerin liikkeitä. Se katsoi heitä omalla tahdollaan.
Näyttö välähti, ja sen pintaan ilmestyi teksti: ”Syötä nelinumeroinen PIN-koodi.” Sihteeri kääntyi Frankiin päin. ”Frank, muistatko vielä, minkä numerosarjan asetit?” Frank hypisteli hermostuneesti lyijykynäänsä, aivan kuin sen kylmä pinta olisi voinut tarjota hänelle tekosyyn. ”En minä voi muistaa tuollaista enää", hän mumisi vaivautuneena. ”Siitä on niin kauan.”
Sihteeri tuijotti häntä hetken, terävällä ja tietävällä katseella. Sitten hän kääntyi laitteen puoleen, nosti leukansa ja kirjoitti hitaasti: 6969. Kone piippasi hyväksyvästi, ja sen kaiuttimesta kuului hiljainen ääni, kuin olisi joku naurahtanut sähköisesti.
”Se oli kyllä häpeällisen helppo", sihteeri totesi. Frank nosti kätensä puolustukseen. ”Vuosi ‘69, uskomattoman tasokas vuosi rockmusiikissa!” Sihteerin kulmakarvat nousivat. ”Ja ”Summer of ‘69”, voiko kukaan unohtaa niin koskettavaa hittiä?” Frank lisäsi nopeasti ja alkoi viheltää melodiaa, toivoen pelastavansa edes rippeen arvokkuudestaan.
Valo levisi huoneeseen kuin sähköinen aave, ja näytölle ilmestyi sana. ”Menneisyys.” Kuva kirkastui, ja ruudulla näkyi Frank. Nuorempana, innokkaana ja posket hehkuen. Hän istui kirjoituskoneen ääressä tonttulakki päässä naputtaen hymy korvissa lehdistötiedotetta The Philatelistsin uunituoreesta joulu-EP:stä ”Songs For Naughty Boys And Girls”. Henkilökunta ilakoi ympärillä, kuuma glögi höyrysi kupeissa, ja huoneessa raikui yhteislauluna ”Hei tonttu-ukot hyppikää”. Kaikkein kovimmalla äänellä sitä hoilasi itse pääjohtaja, herra Frankensteiner Scrooge.
Frankin kasvoilta katosi väri kuin valkoiselta näytöltä. ”Sammuta se", hän kuiskasi. ”Sammuta heti.”
”Ei voi", vastasi sihteeri hiljaa. ”Näytön on kerrottava, mitä sen täytyy.” Hetki vielä, ja kuva haihtui pois.
Frank jäi tuijottamaan ruudun himmeää hehkua. ”Minä olin silloin… onnellinen", hän sanoi hiljaa, melkein itselleen. Sihteeri seisoi hänen vierellään odottaen, että hän jatkaisi. Mies todella tekisi sen. Tunnustaisi sen, mitä jokainen ihminen haluaisi hänen sanovan: että hän oli joskus rakastanut joulua. Että hän kaipasi sitä. Että hänessä vielä piili kipinä entisestä lämmöstä.
Frank kohotti päätään, katse kaukaisuudessa, ja lausui hiljaa: ”Kirjoituskone.”
Sihteeri räpäytti silmiään. ”Anteeksi, mitä?”
”Se kirjoituskone. Vanha kunnon Brother. Jolla kaikki nämä vuosikymmenet kirjoitin lehdistötiedotteet. Sen naputuksessa oli rytmiä, jossa oli jotakin kuninkaallisen määrätietoista. Kuin musiikkia, mutta oikeaa, mekaanista. Jokainen kirjain oli isku, jokainen sana painoi paperiin totuuden painon. Silloin ei ollut fontteja, oli vain tyyli.”
Sihteeri huokaisi. ”Sinä siis… kaipaat kirjoituskonetta?”
”Kaipaan? Minä tarvitsen sitä!” Frank kohottautui tuolistaan. ”Tämä on se puuttuva pala elämässäni, mitä olen tietämättäni halunnut kaikki nämä vuodet. Kiltti Belle, kipaisepas hakemassa varastosta johtajan kirjoituskone, jookos. Nyt tekee mieli takoa pari sivua puhdasta asiaa joulusta.”
Sihteeri vilkaisi työpöydällä joulukukan virkaa tekevää kaktusta. Hän painoi uudestaan näppäintä.
III — TOINEN KOLMESTA HENGESTÄ
Näytölle ilmestyi uusi sana, joka hohti kylmänsinisenä kuin pakkasyön kuu. ”Nykyisyys.”
Kuva vaihtui pieneen, vaatimattomaan asuntoon. Ikkunoiden jääkukkaset kasvoivat hitaasti kuin hiljaiset rukoukset, ja vanha öljypatteri pihisi nurkassa vailla toivoa lämmöstä. Olohuoneessa istui lapsi. Hän oli vaaleahiuksinen, laiha ja vilpitön katseeltaan. Hän oli Erik, työntekijä Okku Kukkosen poika.
Olohuone oli pieni ja ankea. Ainoana huonekaluna toimi vaatimaton vanha kahdenistuttava sohva. Pojan edessä, pölyisellä matolla, seisoi 70-luvulla valmistetu stereolaitteisto. ”Melkein sama malli kuin toimistossa”, Frank ilahtui. Poika piteli käsissään CD-levyä.
Frank kumartui ruutua kohti, silmät sirrillään kuin tutkijalla, joka on juuri löytänyt uusia todisteita ihmiskunnan rappiosta. ”Mikä levy tuo on?” hän kysyi hitaasti. Ruutu tarkentui, ääni voimistui. Kansikuvassa liekit nuolivat mustaa taustaa, ja hopeiset ketjut kiertyivät kirotun näköisen fontin ympärille. Frankin kasvot valaistuivat näytön kelmeässä valossa. ”Ei…” hän kuiskasi. ”Ei, ei voi olla… tuo levy... se on räp-levy.”
Sihteeri seisoi hänen vierellään kädet ristissä. ”Poika varasti sen lähimarketista", hän sanoi hiljaa. ”Poliisit ovat jo matkalla. Hän vain halusi kuulla musiikkia, kun isällä ei ollut varaa äänilevyyn.”
Huoneessa vallitsi hiljaisuus. Jossain kuului koneen viheltävä tuuletin, kuin kaihoisa huilu. Frankin huulet vapisivat. ”Ei… ei noin nuori…” Sihteeri kääntyi häneen päin, katseessaan sekoitus yllättyneisyyttä ja lempeää ivaa. ”Sinä siis… välität?” Frank nielaisi tyhjää. ”Noin nuori. Poika tarvitsee apua. Hän ei kerta kaikkiaan saa… joutua… kuuntelemaan räppiä!”
Sihteeri puristi käden tiukemmin nyrkkiin. Oli aika korottaa panoksia.
IV — VIIMEINEN KOLMESTA HENGESTÄ
Sihteeri painoi vielä kerran nappulaa. Kone humisi, ja näytölle ilmestyi viimeinen sana, hohtavana kuin kohtalo itse. ”Tulevaisuus.”
Frank näki oman konttorinsa, mutta se ei ollut entisensä. Työpöydällä lojui tyhjä energiajuomatölkki, seinällä vilkkui muovisen komeasti valomainos: SyncCloud Solutions. Kaikki oli kirkkaampaa, värikkäämpää, mutta samalla kylmempää. Kuin maailma, joka hymyilee ilman sielua. Toimistoa ei tuntenut enää samaksi. Poissa olivat stereot, seinällä roikkuva sähkökitara, tummanruskea kirjahylly tietosanakirjasarjoineen. Tuolissa hänen työpöytänsä ääressä istui nuori mies, aurinkolasit päässä, jalat pöydällä kuin kuninkaalla, joka ei ollut maksanut siitä senttiäkään. Hänen takanaan kaiuttimista ryöppysi korvia raastava jumputtava autotune-räp, joka tuntui olevan yhtä aikaa sekä biisi että varoitus tulevista ajoista.
”Kuka tuo juippi on? Ja mitä hittoa hän tekee minun työpöytäni ääressä?” Frank huusi. ”Tuo pelle lentää pihalle kuin leppäkeihäs!”
”Hän", sihteeri sanoi tyynesti, ”on sinun seuraajasi.”
Purukumi pysähtyi Frankin suussa. Hän nielaisi ja kuiskasi: ”Että mitä? Minun seuraajani? Tarkoitatko... että hän seuraa minua... somessa? Vau. Missä niistä, MySpacessä?”
”Sinut erotettiin", sihteeri vastasi. ”Yhtiö luisui perikadon partaalle, kun päätit julkaista vain taiteellisesti tinkimättömiä ja yleisölle täysin käsittämättömiä teoksia. Arvostelijat ylistivät, kaverit taputtivat olkapäälle, mutta kansa pysyi vaiti. Kassakone ei laulanut, Frank. Se itki.”
Frank tuijotti ruutua. Hän näki itsensä vanhana, kumaraisena hahmona, joka astui huoneeseen hakemaan unohtunutta lempikahvimukiaan. Uusi pomo nosti katseensa ja virnisti: ”Katos, pappa lähtenyt liikenteeseen. Montako levyä olet viime aikoina julkaissut?”
Työntekijät räjähtivät nauruun. Sellaisella kevyellä julmuudella, joka on tyypillistä niille, jotka eivät vielä ole kaatuneet omiin virheisiinsä. Frank katsoi, kuinka hänen tuleva versionsa poistui konttorista vähin äänin. Kumarassa, korvat luimussa, kuin koira, joka on unohtanut miksi haukkui. Hän jätti ikkunalaudalle kahvimukin, jota oli tullut hakemaan. Mukin, jonka hänen entinen sihteerinsä oli vuosia sitten antanut syntymäpäivälahjaksi ja omin pikku kätösin maalannut kylkeen sanat ”Levy-yhtiön sydän”.
Frank tuijotti kengänkärkiään. Mutta kohtaus ruudulla jatkui. Kuva vaihtui kadulla hitaasti kävelevään Frankiin. Tämä kaivoi popliinitakin taskusta matkapuhelimen ja käynnisti hakukoneen. Hän halusi tietää, mitä hänen nimellään löytyy kansakunnan arkistosta.
Ei löytynyt mitään. Ei yhtään mitään. Lukuun ottamatta kahta pahantahtoista meemikuvaa, jotka hän itsekin oli vuosien myötä ehtinyt viimein unohtaa. Jokaisen hänen julkaisemansa levyn kansissa hänen nimensä oli poistettu, korvattu toisella nimellä. Samoin diskografiasivujen tiedoissa. Suoratoistopalveluissa pienimmätkin viitteet Close Watch Recordsiin oli hävitetty. Poikkeuksetta niiden tilalla luki SyncCloud Solutions. Frank oli unohdettu. Close Watch Records oli unohdettu. Frankensteiner Scroogea ei ollut olemassa, eikä hänen perustamaansa levy-yhtiötä. Ei ollut koskaan ollutkaan.
Frankin silmät kostuivat. ”En halua, että noin käy", hän sanoi hiljaa. ”En halua olla enää sellainen. Haluan julkaista levyjä. Oikeita levyjä. Sellaisia levyjä, joita ihmiset todella kuuntelevat. Ja haluan... että minut muistetaan.”
Sihteeri katsoi häntä pitkään, tiukasti mutta lempeästi, kuten vain se voi, joka on nähnyt liikaa määräaikaisia työsopimuksia. ”Siinä tapauksessa…” hän sanoi ja ojensi kätensä Frankin suuntaan, ”mene ja muutu. Nyt.”
V — SEN LOPPU
Kello oli jo paljon, mutta yö ei ollut vielä täysin ottanut valtaa. Päivän viimeiset valonsirpaleet lepäsivät ikkunoiden reunoilla kuin väsyneet enkelit, jotka eivät olleet varmoja, pitäisikö heidän jäädä vai lähteä. Pimeys seisoi ovella kuin kohtelias vieras, odottaen kutsua sisään.
Pääjohtaja heräsi. Ei vähitellen kuin kuoleva tuli, vaan kerralla, aivan kuin joku olisi kolkuttanut uuteen aikaan. Ja kun hän avasi silmänsä, hän tunsi itsensä oudosti kevyemmäksi, aivan kuin raskas kahle olisi pudonnut hänen harteiltaan. Sihteeri ja tuo merkillinen Frankware olivat hävinneet huoneesta yhtä äkkiä kuin olivat tulleetkin. Mutta jokin hänen mielessään kuiskasi, ettei heitä oltu tarkoitettu kokonaan pois täältä. Ikkunoiden takana vallitsi hiljainen, kylmä jouluinen yö.
Frank tunsi sydämessään pienen, lämpimän väreen. Samanlaisen, jonka hän muisti lapsuudestaan. Ajalta, jolloin joulussa oli enemmän ihmettä kuin velvollisuutta. Se oli tunne, joka ei kuulunut liiketoiminnan maailmaan lainkaan, ja siksi se säikäytti hänet yhtä paljon kuin lohdutti. Hänen kasvoillaan välähti epäilys. Sellainen pieni varjo, jonka me kaikki tunnemme silloin kun uusi lämpö uhkaa polttaa vanhat haavat auki. ”Entä jos tämä on vain hetken huumausta?” hän ajatteli ja vavahti hiukan. Vanhan tottumuksen ääni oli vielä läsnä: oma etu, oma suoja. Mutta muistojen lämpö, jonka kone oli herättänyt, imi kylmyyden pois kuin lumi auringon edestä.
Hän ei ollut varma, mitä uusi mieliala häneltä vaati, mutta kuten monet äkillisen ilon vallassa olevat, hän päätti toimia ensin ja ajatella vasta sitten. Hetken hän vain istui, katsellen ympärilleen. Esiintymisasuja, kellastuneita julisteita, pitkin lattiaa sijoiteltuja korkeita äänitepinoja. Frank tunsi sisällään uudenlaisen, hyväntahtoisen vallan, joka sai hänen kätensä vapisemaan halusta. ”Miksi pitää aarteet piilottaa arkistoihin”, hän ajatteli, ”kun ulkona on ihmisiä, jotka tarvitsevat iloa enemmän kuin meillä on tilaa hyllyissä?” Niin hän nousi, tarttui pieneen, kimaltavaan kasaan niistä muovisista ihmeistä, jotka oli painettu kaihoisin toivein mutta usein myymättöminä, ja astui ikkunan eteen.
Ei kukaan, joka oli nähnyt hänet viime vuosina, olisi tunnistanut miestä. Hän työnsi kätensä pitkälle ulos ja heitti CD:n ilmaan. Ei suinkaan ilkikurisesti tai halveksien, vaan kuin joku, joka ojentaa kukkakimpun kadun lasten iloksi. Levy leijaili hetken kylmässä ilmassa. Sitten toinen, ja kolmas, neljäs. Kansien välistä sinkoilevat kiekot kieppuivat ilmassa kuin suuret, hopeiset kolikot. Ja Frankin sydän paisui ja pehmeni joka kerta, kun näki jonkun heiluttavan kättään vinhasti ilmassa. Niinpä hän kumartui uudelleen laatikon puoleen ja heitti lisää.
”Ottakaa vastaan, ihmiset!” hän huusi alas, niin että ääni hänen kurkussaan kaikui oudolla lempeydellä. ”Ottakaa, ottakaa, minä annan teille joululahjan!” Hänen poskensa paloivat, hänen silmänsä kirkastuivat, ja hän tunsi oman sisällään alkaneen soinnun, sen pienen, epävakaan rytmin, joka sanoo: minä annoin. Ja niin, kun viimeinen kotelo pyörähti rännin reunalle, Frank naurahti ääneen, tyytyväisenä kuin hän, joka on nähnyt kuinka vähäisinkin ele lankesi oikeaan paikkaan.
Sillä aikaa, kun kaupungin kadut vielä kantoivat ilmassa äsken tapahtuneen hämmennyksen kaikua, alkoi kaupungin sähköisillä seinäilmoitustauluilla kirjoitusten sarja, joka kasvoi ja kiihtyi. Ihmiset huomasivat äkkiä aivan uuden puheenaiheen. Joku mielipuolinen sielu - sanottakoon suoraan, että sellaisena hänet kuvailtiin - viskeli alas korkeasta kivitalosta kovia, teräväreunaisia, neliön muotoisia esineitä. Jokainen päivitys toi mukanaan uuden kuvan, uuden huhun, tai, mikä kaikkein poikkeuksellisinta, videon, missä miesoletettu seisoo ylhäällä ikkunan ääressä hoilaten suu ammollaan ”Jouluyö, juhlayötä”. Valokuvat katuun iskeytyneistä CD-levyistä synnyttivät välittömästi kepeitä huomautuksia. Yksi lukija napautti ”Never heard”. Toinen, ei vähemmän hersyvänä, tyytyi toteamaan lakonisesti: ”Mauton kansi.”
Frank istuutui tyytyväisenä työpöytänsä ääreen. Hänen sydämensä oli täynnä iloa. Mutta sitten jokin muuttui. Ilmassa oli outo sävy, sellainen kuin sähköinen odotus ennen esiripun nousua. Hän nousi seisomaan, otti pari askelta kohti ovea. Ja silloin se tapahtui. Ovi narahti. Ääni oli tuttu, mutta tällä kertaa se ei kuulostanut lainkaan uhkaavalta. Se oli lämmin, kutsuva, kuin joulukellon ensimmäinen helähdys kaukaisuudesta. Hän jäi seisomaan paikoilleen, sydän tykyttäen, kun ovi avautui ja valoa tulvahti sisään.
Henkilökunta astui huoneeseen. Heitä oli monta. Frank näki hymyileviä kasvoja, tonttulakkeja ja termoskannuja. Työpöydälle laskettiin paperipusseja, joista pilkotti pipareita ja konvehtirasioita. Kirjaamon Alfred kantoi jättimäistä kaiutinta, miksaaja Felix toi olallaan vintiltä löytynyttä muovikuusta koristeineen. Ihmiset pysähtyivät ovelle kuin kuoro ennen ensimmäistä säveltään. ”Hyvää iltaa, herra Scrooge", sanoi sihteeri, joka astui esiin viimeisenä. ”Tai pitäisikö sanoa: hyvää joulua.”
Frank jäi hetkeksi sanattomaksi. Sitten nauru nousi hänen rinnastaan, ensin epäuskoisena, sitten vapautuneena, kunnes se täytti koko huoneen. ”Te suunnittelitte tämän! Te kaikki!”, hän sanoi ja nauroi niin, että kultalevyt seinällä tärisivät kehyksissään. Hymy sihteerin huulilla oli sellainen, jota vain ihminen, joka tietää voittaneensa väittelyn, voi hymyillä. ”Kyllä, herra Scrooge", hän sanoi lempeästi. ”Me ja Frankware. Halusimme, että näet, miltä näytät. Ja miltä voisit vielä näyttää.”
Frank pyyhki kyyneleitä poskiltaan. Hän nousi työpöydän äärestä ja asteli oven vieressä hiljaa seisovan Okku Kukkosen eteen. ”Okku", Frank mutisi, ja ääni värähti oudosti. ”Jos minä olen ollut sinulle ankara, en tarkoittanut siten. Joskus ihminen erehtyy. Joskus ihminen tarvitsee muistutuksen paremmasta itsestään. Anteeksi. Pistetään kohta soimaan Joulumuorin yö, eikös vaan?” Okku hymyili ja nyökkäsi. Hän oli antanut anteeksi jo ennen kuin pyydettiin.
Frank jäi seisomaan hetkeksi, ja hänen katseensa kohtasi pienen pojan, Erikin. Tämä seisoi vähän taaempana, silmissään uteliaisuus ja pelko. ”Kuule, poika", Frank kysyi, ”sinä et joutunut vaikeuksiin?” Poika katsoi Frankia kirkkain silmin. ”En, herra Scrooge", Erik vastasi, ääni hieman väristen. ”En todellakaan vienyt kaupasta räp-levyä.” Hän piti pienen tauon. ”Vaan Black Sabbathin levyn!”
Frank hypähti ylös ja astui pojan eteen, kohottaen oikean kätensä ja puristaen sormet yhteen, kuin pyhään eleeseen. Huoneeseen laskeutui hiljaisuus, joka kesti juuri sen verran, että sen ehti pelätä rikkoutuvan väärällä tavalla. Hän vei käden pojan pään korkeudelle. Sitten hän huusi juhlallisesti: ”Meidän miehiä!” Ja hän iski pojan kanssa ylävitoset, jotka kaikuivat kuin kellonlyönti uuteen aikaan.
Huone purskahti nauruun. Kaikki alkoivat spontaanisti laulaa sekakuorona Paranoidia. Hehkuviini virtasi ja joku laittoi pyörimään Close Watch Recordsin uuden joululevyn. Kukaan ei protestoinut, ei edes Frank. Hymy hänen kasvoillaan oli kuin pala mennyttä joulua, joka oli löytänyt tiensä takaisin. ”Ystäväni", hän sanoi, ”eiköhän kirjoiteta uudestaan lehdistötiedote.”
Ja niin he tekivät. Frank asettui juhlallisesti työpöytänsä ääreen, ja henkilökunta kokoontui hänen ympärilleen. Pääjohtaja saneli sihteerin kirjoittaessa sanat tarkasti muistivihkoonsa. Frank puhui ensin hitaasti, sitten yhä varmempana, kunnes julistus täytti koko huoneen. Lauseet olivat täynnä valoa, lämpöä ja joulun henkeä. Viimein jäljellä oli enää tiedotteen päättävä kappale. Sihteeri painoi lyijykynän vasten ruutupaperia.
”Mahtuupa samaan lahjapakettiin vielä tänään julkaistava Close Watch Podcastin ensimmäisen tuotantokauden päätösjakso (POD-020), jonka aiheena tällä kertaa on ”Kovan Paketin” sanoitukset. Sarjan kuulijaluvut ovat muuten olleet melkoinen yllätys niin tekijöille kuin itsellenikin. Tarkkoja määriä en luonnollisesti voi paljastaa, ovathan ne tiukasti liikesalaisuuden piiriin kuuluva asia. Sen verran voin kuitenkin vihjaista, että jaksojen keskimääräinen kuuntelumäärä on mukavan pyöreä tasaluku. (Nolla. Siht. huom.)”
Sihteeri oli kirjoittanut huomautuksensa marginaaliin, automaattisesti, vanhasta tottumuksesta. Hän katsoi sitä hetken, pyyhki sitten sen huolellisesti pois. Loppuun hän lisäsi toivotuksen ”Rauhallista joulua <3” Tämän jälkeen hän antoi sivun herran Frankensteinerin tarkastettavaksi. Frank nojautui taakse, veti syvään henkeä ja sanoi: ”Tämä on hyvä. Ei, tämä on täydellinen.” Sihteeri hymyili. ”Melkein kuin ennen vanhaan, herra Scrooge.”
”Ei", Frank sanoi hiljaa. ”Parempi. Nyt siinä on... sydän.”
Hetken huoneessa vallitsi sellainen hiljaisuus, jota ei koskaan esiinny konttorissa. Vain sellainen joka esiintyy ihmisten välillä, silloin kun sanat eivät enää ole tarpeen. Frank tuijotti työpöydällä seisovaa lempikahvimukia ja siihen maalattua sydäntä. Sitten hän nosti katseensa sihteeriin, ja hänen äänensä madaltui. ”Kuule... jos sattuisit joskus kaipaamaan... kiirettä, kaaosta ja ylityötunteja, niin...” Hän yskähti vaivautuneesti. ”No, voisin ehkä järjestää jotakin.” Sihteeri kohotti kulmiaan, hymyili vinosti ja vastasi äänellä, joka oli puoliksi kuiskaus, puoliksi lupaus: ”Katsotaan, mitä pikkujoulut tuovat tullessaan.”
Frank seisoi hetken liikkumatta, aivan kuin sanat olisivat iskeneet häneen suloisella voimalla. Sitten hän kääntyi poispäin, astui muutaman askeleen huoneen nurkkaan, puristi kätensä nyrkkiin, kohotti sen ilmaan ja huudahti äänettömästi, mutta koko olemuksellaan: ”Voi, pojat!”
Huoneen yli kulki naurun aalto, lämmin ja kevyt kuin ensilumi, joka ei sula heti pois. Mutta kun nauru hiljeni ja glögin tuoksu sekoittui työpöydän paperipinojen väliin, joku huomasi jotakin omituista. Konttorihuoneen nurkassa, siinä missä äsken oli vain tyhjä pistorasia ja kasa jatkojohtoja, välähti pieni valo. Hiljainen hurina nousi ilmaan, kuin sähkö olisi alkanut muistaa jotakin. Frankware oli palannut. Tavalla, joka ei kuulunut minkään tunnetun luonnonlain piiriin.
Hetkeen kukaan ei sanonut mitään. Sihteeri laski hitaasti höyryävän kuppinsa pöydälle. Vieressä seisova Okku tuijotti härveliä kuin olisi pelännyt sen pyytävän lisäselvitystä veroilmoitukseen. Erik painoi korvansa teräksistä koteloa vasten, ikään kuin voisi kuulla laitteen sydämen sykkeen. Ja Frank... Frank vain seisoi siinä, kasvot valaistuina ruudun valkeasta hohteesta. Silmissään se sama hämmästys ja hiljainen ilo, joka kerran oli nähty nuoren muusikon kasvoilla, kun ensimmäinen oma kappale soi radiosta. ”Hyvä luoja", hän kuiskasi. ”Se palasi... ja tekee vielä töitäkin.” Koneen kaiuttimista kaikuivat Frankin ja sihteerin äänet, lempeämpinä kuin koskaan.
”Jouluaaton Close Watch Podcastin erikoisjaksossa (POD-021) käsittelemme kertomuksen, jossa päähenkilö löytää kadonneen rytminsä - ja ehkä myös sydämensä. Jakso on nimeltään ”Pääjohtajan joulu.” Koko yhtiön ja henkilökunnan puolesta mitä parhainta joulua. Nähdään ensi vuonna. Toivottaa Frankensteinerware Scrooge, pääjohtaja, Close Watch Records.”
Huoneeseen laskeutui hetkeksi hiljaisuus. Sitten sihteeri nauroi hiljaa, pudisti päätään ja sanoi: ”Se tekee meistä vielä kuuluisia, Frank.”
”Ei", Frank vastasi, nojautuen taakse ja katsellen laitetta kuin vanhaa ystävää. ”Se tekee meistä... kertomuksen. Sellaisen, joka on kerrottava.” Ja siinä, Close Watch Recordsin yössä, vanha kone hyrähti tyytyväisenä, kuin olisi saanut viimein kirjoittaa pisteen pitkän lauseen loppuun.
Pikkujoulut käynnistyivät toden teolla. Close Watch Recordsin konttori kaikui taas naurua, puhetta ja paperin kahinaa. Jossain soivat joulukellot, mutta tällä kertaa, ihme kyllä, Frank ei enää sulkenut korviaan. Siinä hetkessä herra Scrooge ymmärsi jotakin, minkä hän oli vuosia hautonut väärässä paikassa: ettei maailmaa pidä pelastaa yhdellä ainoalla suurella teolla, vaan lukemattomilla pienillä, jotka löytävät tiensä ihmiseltä toiselle. Ja kuten näissä vanhoissa joulutarinoissa on tapana, ei tämänkään yön opetus vaatinut suuria sanoja eikä taivaallista jylinää. Riitti, että yksi mies huomasi, vastoin kaikkia odotuksiaan, ettei ilo ollutkaan varattu muille, vaan että se saattoi koskettaa myös häntä, jos hän vain avasi oven. Sillä ei ole väliä, kuinka monta joulua ihminen on viettänyt yksin. Tärkeintä on se joulu, jolloin hän lopulta avaa sydämensä.
L O P P U
Muistiin kirjannut herra Frankensteinerware Scrooge.